Vetehinen ja ihmiset.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Aiemmin tapahtunutta:

Suuttuessaan ihmisiin vetehinen oli loitsinut järviveden sellaiseksi. etteivät ihmiset voineet uida siinä. Myöhemmin, kun sopu oli taas syntynyt vetehisen ja ihmisten välille, vetehinen katui  vedenloihtimistaan ja halusi perua sen ja siihen olikin yksi keino. vetehisen kukat ja niitä hän nyt tuli ojentamaan uimarannalla hiekassa leikkiville lapsille.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Sini seisoi  rantahiekalla.

Vetehisen hänen eteensä hiekalle tuomasta kukkakipusta hän otti erillensä muutamia hänen mielestänsä kauneimpia vedenkukkia. Samalla hän katseli, kun vetehinen sukelsi järven aaltojen alle takaisin. Noita verkalleen hiippuvia laineita.

Uimarannalta lähti ruohikon peittämä rantatie lähellä olevalle Sinin kotitalolle päin.

Vetehisen antamat kukat kädessänsä Sini asteli tuota polkua pitkin kotiinsa päin.

Puolimatkassa tietä juoksivat hänen pikkusisarensa Siniä vastaan:

-Koska me voimme mennä taas järveen uimaan, kysyi heistä nuorin etusormensa ujosti eksyneenä suuhunsa. Olihan nyt kesän kauneinta aikaa.

Aurinko paistoi. Lehdot ja niityt vihreänä ja tyttöjenkin teki mieli uimaan järven lämpöiseen veteen.

-Aivan pian sisko-kullat. Kunhan viemme ensin nämä vetehisen antamat   kukat äidille, että hän laittaa ne pöydälle kukkamaljakkoon.

Tytöt kyllä tiesivät, että kukkaoksa ei pysy kauan vihreänä ja kauniskukkaisena  vesimaljakossa.

Toinen tytöistä ojensi kätensä siepatakseen kukkakimpun Sinin kädestä, sillä hän halusi itse juosta viemään ne kukat pian äidille.

-Odotas! Minullekkin täytyy jäädä joku kukka,

Sini poimi kukkasia kimpusta ja antoi ne tyttösen käteen äidille vietäväksi.

- Vetehinen  kertoi, ettei tarvitse myöhemmin välittää siitä, vaikka kukkaset kuihtuvatkin ja joku heittää ne sitten pois. Tärkeintä on kuulemma, että ne kukat ovat olleet edes vähänaikaa ensin kukkamaljakossa pöydänpäällä, talon kynnyksen sisäpuolella.

-Miksi?

-Koska sanotaan vaikka näin, ne ovat vetehisen omasta kukkatarhasta. Niissä on vetehisen loihtimaa taikaa, joka peruu  sen vetehisen järvivedelle loihtiman pahan taian. Ja nyt tämän jälkeen järven uimarantaa voi taas huoletta käyttää. Vetehinen itse toi minulleäsken  nämä kukat ja lähetti minut tuomaan niitä tänne.

Ja hän kyllä tietää nyt missä hänen antamat kukkansa ovat.

Iloisesti hypellen tytöt menivät sisälle taloon Sinin jäädessä rappusille katsomaan heidän peräänsä.

-Miksi nämä kukat pitää viedä sisälle asti, maljakkoon, kääntyi toinen tytöistä vielä kysymään Siniltä.

-Siksi, että ne ovat vetehisen puolelta lepytyslahja ihmisille, jotka ovat ottaneet ne myös vastaan. Haluattehan tekin käydä vedessä uimassa?

Tytöt nyökkäsivät myöntyvästi.

 Kolahtaen ovi sulkeutui heidän jälkeensä, heidän mentyä siitä sisälle taloon.

Rappusilla seisova Sini näki talon ikkunaruudun läpi, kuinka äiti otti kukkaset sisaren kädestä ja laittoi ne veteen, pöydällä olevaan kukkamaljakkoon.

Sitten Sini lähti iloisesti hypellen leikkimökkiään kohden.

-Ja huomenna päästään taas järveen uimaan, hän laulaarallatti mennessään.

 

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Liisa mummon blogisatu: 

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

*Kiertoajelulle!

*Kiertoajelulle.

Blogiauttomatka satumaahan!  

Blogiauto saapuu pysäkile Blogiukko istuu auton ratissa ralliajajan paikalla ja Saimi, sadunkertoja täti on myös autonkyydissä pientä kirkasäänistä tiukua helistellen:

-Onko blogiautoon tulijoita? Satumaan kiertoajelu alkaa! Onko autoon tulijoita?

Kil-kil-kil-kil! -

On! On! Me kaikki tulemmme!

Joukko eri ikäisiä lapsia työntyy sisälle auton ovesta, valiten jokainen sieltä itselllensä istumapaikat, kuuntelemaan Saimi tädin kertomana  jotain uutta satua?

Mikähän satu siellä nyt kerrotaan lapsille? 

*Taikapuustapa tietenkin! 


 

TAIKAPUU.

Ensiks se oli tietenkin ihan pienenpieni puun siemmen.

Sitten se siemmen laitettiin keskelle pihaa maanhan, multaan.  Aurinko lämmitti  ja saadevesi sitä multaa kasteli Ja siinä  mullanalla ollessansa se siemmen alkoi hiljalleen itää.

Ensiksi maahan ilmestyi aivan pikkiriikkinen vihreä verso, joka kasvoi vähitellen. Siihen tuli pienenpieniä lehtiä ja hentoa vartta.  Vähitellen se kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi!

Sen puuntaimen varsi kasvoi ja tuli vahvemmaksi. Siihen  ilmestyi uusia lehtiä. ja sitämukaa kun se kasvoi, alkoi se muistuttaa puuntainta. Siinä oli runko, oksia ja lehtiä.

Oravat kiipeilivät sen runkoa jaoksia pitkin ja linnut rakensivat siihen pesiänsä. Ja vahvan ja tanakkana se pieni kasvava puu seisoi siinä juuret syvällä maan mustassa mullassa. ja katseli ympärillensä, nähden ja kuullen kaiken sen mitä se ympäriltänsä kuuli ja näki. Se oli ja eli tunsi, kuuli ja kasvoi.

Harmaille taivaanpilville se vilkutteli iloisesti, kun ne suojasivat sitä kesähelteisinä päivinä liialta auringon paahteelta ja  iloitsi virkistävästä kesäsateesta ollessansa janoinen.

Mikä puu siihen kasvaisi, sitä ei kukaan viellä osannut varmaksi sanoa. Sen lehdet näes olivat muodoltaan sellaiset. Aivan erilaiset, kuin pihan ja puutarhan toisissa puissa. Jos lehdet olivat erikoisenmuotoisia, niin sen tuoksu se vasta oli vielä erilaisemp.i kuin toisissa puissa. Se tuoksu aivan pyörrytti päätä. Ihastutti ja kiehtoi. Eikä silloin sen tuoksun ympäröimänä voinut  kukaan itsellensä enää mitään. Kaikki jotka sitä tuoksua nuuhkivat eivät voineet olla pitämättä toisistaan.  Lintuparvet sirkuttiva iloisesti sen puun oksilla. Oravat halivat toisiansa. Jänikset syödäpuputtivat sen puun juurella samaa apilanvartta ja lehtiä, ja loikkivat kaulakkain. Lähi kuusien oravaparit etsivät siemmeniä samasta kävystä ja kissat ajoivat takaa samaa hiirtä. Ja puun tuoksun tenho ylettyi ihan kanalaan asti, jossa topakka kukkoherra otti koko kanalan huolehtivaan hoitoonsa. Kipakasti se ajoi aina ympärillä vaanivan ketun tiehensä, kun se vain näyttäytyikin alueella ja  se alkoi kanoja ahdistella. Ja talon isäntä oli siitä sangen tyytyväinen, ettei ketusta ollut enää harmia ollut.

Perhe, jonka pihaan tämä puunsiemmen oli kylvetty, oli kolme henkinen. Siihen kuului isä, äiti ja Pekka poika. Tämä Pekka poika tykkäsi olla paljon ulkona ja niinpä hän vietti myös paljon aikaa puun lähettyvillä. Nokkelana poikana hän pian huomasikin, että mitä uuden puun  ympärillä tapahtui. Ja siksi hän antoi puulle nimen: Sydänpuu!

Pekanitsensä  hartain toive oli  ollessansa perheen ainoana lapsena löytää itsellensä kylänlapsista  joku  oikein hyvä toveri. Sellaista kun Pekalla ei vielä ollut ja ajanoloon Pekka oli alkanut tuntea itsensä yksinäiseksi.

Mutta taikapuun kasvaessa ja ympäröidessä hänetkin tuoksullansa, alkoikin pian tapahtua sellaisi asioita, että Pekka pojankin toive alkoi toteutua.

Eräänä päivänä sitten puuhun ilmestyi  valkoisia kukkaterttuja. Jonkun aikaa puun ollessa kukassa, alkoivat kukkien terälehdet varisemaan alas maatakohden ja niiden paikalle tuli luumua muistuttava pallon muotoinen vihreä  pallonmuotoinen keskusta.  Auringon lämmittäessä tätä  ilnmestynyttä vihreää pallomaista keskustaa alkoi se suurentua

.Samalla myös  ihmisten uteliaisuus puutakohtaan heräsi.

-Millainen hedelmiähän puuhun tulisi?

-Voisikohan noita syödä, mietti Pekka.


-Minua pissattaa, huusi eräs lapsista.

-Siitten sinun pitää mennä sinne, sanoi Saimi.

-Pidetään pieni tauko! Kaikki saavat mennä hetkeksi ulos. Ulkona on  välipala blogipöytä,

johonka oan katettu voileipiä ja blogimehua. 

-Hurraa, huusivat kaikki lapset ja ryntäsivät ulos autosta.            


   Kun tauko oli pidetty ja välipalat syödänamusteltu tulivat kaikki takaisin blokiautoon.

 Jokos kaikki ovat paikalla ja jatketaanko satua, kysyi Saimi.

-Missä pikku-Liisa on, huusi joku lapsista.

Niin! Pikku.Liisaa ei näkynyt missään.

Kaikki alkoivat etsiä pikku-Liisaa. Katsottiin kaikkien lähialueen  puiden ja kantojen taakse. Isompien kivien ja pensaiden taakse, 

Vihdoin eräs lapsista huusi niin kovaa kuin jaksoi:

-Täällä! Pikku-Liisa on täällä.

Saimi ja kaikki toiset lapset kerääntyivät katsomaan pikku-Liisan ympärille.

-Miksi sinun varpaasi ovat maansisässä, huomasi eräs lapsista kysyä.

- Minä juurrutan itseäni pikku-Liisa taikapuuksi.

-Hassu, huomautti eräs lapsista ja kaikki alkoivat nauraa.

-Siksi että juurtuisin ja muuttuisin taikapuuksi ja saisin enemmän ystäviä, kivahti pikku-Liisa toisille ja näytti hyvin loukkaantuneelta.

-Mutta pikku-Liisa. Onhan sinulla jo ysstäviä, kun sinulla on meidät kaikki ystävinä, lohdutti Saimi sadunkertoja pikku-Liisaa ja taputti häntä lempeästi hartioille.

-Oletteko te minun ystäviä, ilahtui pikku-Liisa, -sittenhän minun ei tarvitsekkaan juurtua.

-Mutta miksi te sitten nauratte minulle, jos kerran olette minun ystäviä, kysyi pikku-Liisa.

-Me vain hämmästyimme niin kovasti sitä, kun kuulimme että sinä haluat lisää ystäviä. Se hämmästytti meitä ja siksi me emme osanneet tehdä muuta kuin nauraa, selitti sadunkertoja Saimi.

Pikku-Liisa kiskaisi pois  jalkateränsä  mullan alta ja yhdessä he kaikki lähtivät takaisin blogiautolle.

-No, nyt me jatkamme tätä taikapuu satua! Eikös niin.

-Niin, niin, huusivat kaikki lapset kuorossa ja kaikkein suurimmalla äänellä huusi pikku-Liisa, koska hän oli niin iloinen siitä, kun sai varmuuden tietää, että kaikki toiset halusivat olla hänenkin ystäviään!   

 


Satu jatkuu: 

Joskus Pekka saattoi viipyä pitkäänkin puun juurella. Hän mietti että minkähänlaisia puun hedelmät olisivat/ ja jos /ja kun ne tulisivat kypsiksi.  Sellaisiako kuin omenat tai appelsiinit? Voisiko niitä syödä. Kuitenkin hän malttoi olla koskematta niihin ja katseli vai ja ihmetteli niitä niiden puun hedelmien kypsyessä. Puunhedelmät paisuivat ja pian ne olivat suuren appelsiinin kokoisia ja  muuttuneet väriltänsä sinipunaisiksi ja pinnaltansa sametinpehmeiksi.  Eräs hedelmistä oli paisunut isommaksi, kuin toiset ja sen pinta näytti niin tiukalta, että Pekan mielestä se voisi haljeta ihan minähetkenä tahansa!. 

-Millainenha sen hedelmän sisus on. ajatteli Pekka.

Pekka seisoi sen suurimman hedelmän alapuolella, katsellen sitä ylöspäin:

-Jospa sen sisällä on vaikkapa kuormaautollinen sahajauhoja. Sopisihan ne sinne, jos se on kerran  taikapuu!

Mistä moinen ajatus pälkähtikään hänen päähänsä. Ja hän sanoi viellä itse huomaamattansa ääneen tuon ajatuksensa.

-Apuuuaaa!

Samalla Pekasta tuntui kuin hänen päällensä olisi kaadettu kuormaautollinen sahajauhoja!. Pekasta tuntui, että hän voisi tukehtua siihen. -Mistä kummasta tähän meidän pihapuun alle on tullut tuollainen määrä sahajauhoja, kuuli Pekka läheltä  isänsä ihmettelevän äänen. Pekka sai  kuin saikin itsensä  pois  sahajauho kasan alta. Äiti ja isä siinä hämmästelivä isoon ääneen ja niinpä joku sen kuuli ja juoksi kiireesti kertomaan tuota tapahtumaa  pitkin kylää ja ihmisiä alkoi kerääntyä siihen  heidän seisoessaan,  ympärillensä.   

 -Kenenkä tuo sahajauhokasa on, kysyi Pekan ukkikin.

-Se on minun, huusi Pekka, -älkää koskeko siihen, se on minun!

-Mistä kummasta sinä Pekka olet sahajauhoja saanut, kummasteltiin. Taivaalle oli kerääntymässä tummia pilviä. 

-Se pitäisi peittää jollakin, sillä pian alkaa satamaan, sanoi eräs mies.

-Ja myrskykin puhkeaa, lisäsi toinen mies. -Muutoin sahajauho on pian ympäri kylää!

Kauempana olevat puut taipuivat tuulessa. Suuri kylän poikajoukko ympäröi Pekan. Pekka:

- Jätkät! Tulkaapa kaikki mukaan!

Ja koko poikajoukko seurasi Pekkaa navetan ylisille, jossa säilytettiin tyhjiä säkkejä. Pojat kantoivat kaikki säkit puunjuurelle, sahajauhokasan vierelle.

-Se joka täyttää sahaajauhoilla viimeisen säkin on tämän sahajuhokilpailun blokivoittaja! 

Tottakai kaikki toisetkin pojat halusivat nähdä, että kuka se olisi tuon viimeisen sahajauhosäkin täyttäjä ja niinollen sahajuhokilpailun blokivoittaja.

Pojille alkoi kova työ ja touhu, joka oli heistä aika rankkaa hommaa, aiemmin sellaiseen työhön tottumattomille. Huohotettiin ja hikoiltiin. He luulivat jo, etteivät jaksaisikaan siihen viimeiseen säkkiin asti, mutta koittihan se sekin sitten, loppujenlopuksi  ja voitto tuli, kenellekkäs muulle, kuin Pekalle itselleen. Pian poikajoukko kantoi Pekkaa riemusaatossa ympäri pihaa ja he huusivat yhdessä:

-Pekka on voittaja! Pekka on voittaja!   

Ne ahajauhosäkit on nyt kaikki pinottu navetanylisille, heinäkasan vierelle, kunnes myöhemmin keksittäisiin yhdessä, että mitä niille tehtäisiin. Myytäisiinkö? Ehkä niin!  Vai lienevätkö siellä viellä tänäkin päivänä, kun tämän sadun luet tai kuulet jostakin.

Ja tämä ihmeellinen sadun taikapuu, jonka kypsynyt hedelmä toteuttaa joskus toiveen, seisonee sekin kai paikallansa siinä pihamaalla ja joku seisoo sen puun alla, missä Pekkakin seisoi aikoinaan. Ja totettaa toiveen.

Ja jos se satut olemaan sinä, niin pidähän silloin varasi, ettet toivo vain pelkkiä sahajauhoja! 


  1996-vuonna kirjoittamani satu, johonka lähipiirini lapset ovat jo kerinneet  tutustua.

Muutin sitä hiukan blogisemmaksi vain.. 


                                      

 

 

 

 

 

 

Loruillaanpas  hieman mielenvirkistykseksi.

 

*Sano nappi!

Sano pappi!

Sano nuppi!

Sano kuppi!

Sano peikko!

Toista: Heikko!

Nimi toista:Heikki!

Lapset, alkaako leikki?

Lähdetkö? Minne?  Retkelle? Minäkin tulisin mukaasi sinne!

Onko mukana siellä herkku? Hyvä!

Siellä saatetaan nähdä kivellä vaikka leppäkerttu.

Nimeä nyt joku rakkain paikka! Olisikohan se `koti` vaikka? Lue myös:

liisamummonsadut. vuodatus.net    ja: kerrontaa.vuodatus.net  ja; hartaita ajatuksia.joulu.vuodatus.net.

 Olen tehnyt näitä jo hyvänaikaa vuodatukseen ja vaihtanut sivuja uusiin satuihin. Pari jouluakin

.  Liisa Salonen. Pekankatu 10, b 13. 74120 Iisalmi